Kukkuu

Arvatkaa mitä, ollaan vielä täällä! Meillä asuu touhukas 1-vuotias taapero, joka 

... ei vielä kävele mutta kiipeää seisomaan kaikkea vasten

... tyhjentää kaikki kaapit ja laatikot mitkä ehtii

... tekee ilahduttavan usein tarpeensa pottaan

... nukkuu vaihtelevalla menestyksellä öitään 

... syö kuin iso mies mutta kasvaa niukanlaisesti

... pelleilee, hassuttelee ja höpöttelee, ei tosin vielä kovin ymmärrettäviä sanoja

... nauttii ansaitusta laatuajasta kotona isin kanssa äidin rehkiessä töissä

... on mitä ihmeellisin oma persoonansa ja koko suvun suosikkihahmo :)

Minä siis teen pitkää päivää töissä, ja nautin siitä mutta vuorokaudessa saisi olla kyllä muutama lisätunti. Viikonloput vietetään sitten kunnolla aikaa yhdessä. Raskaus on edennyt jo viikolle 16+ ja aika tuntuu menneen kuin siivillä. Olo on tosi hyvä ja nt-ultrassakin kaikki oli mallillaan. Tuntuu tosi samalta kuin edellisessä raskaudessa. Siksi luulen todella yllättyväni jos rakenneultrassa selviäisi tulokkaan olevan tyttö. 

Pienen miehen ensimmäistä syntymäpäivää juhlittiin edellisellä viikolla, lahjoja tuli kasapäin ja tarjottiinpa pienelle kakkumaistiaisetkin. Aika pitkälle syödään jo koko porukka samaa ruokaa, ainakin kun tarjolla on jotakin pienille hampaanaluille sopivaa. Pikkuisia hampaita löytyy alhaalta kaksi ja ylhäältä kokonaiset neljä, jotka putkahtivat esiin kaikki kerralla. 

Itse googlaan innolla uusia tuplarattaita ja pikkumiehellekin on lähtenyt muutama uusi vaate tilaukseen. Ja siinähän ne päivät sitten kuluvatkin. Yritän joku päivä ehtiä kirjoitella taas lisää.

Yllätysten aika

On jo aiemmin tullut todettua että elämä voi joskus yllättää. Meidät se yllätti iloisilla uutisilla: vuoden lopussa meitä on neljä. 

Tammikuussa ehdin kärsiä yhdet kuukautiset. Tein ensimmäisen raskaustestin kp38/28 ja se oli puhdas nega. Luonnollisesti ajattelin imetyksen venyttävän kiertoa ja unohdin koko jutun. Lopulta lähes 4 viikkoa myöhemmin kun vuotoa ei edelleenkään kuulunut, päätin testata uudelleen. Tuloksena oli kaksi tasavahvaa viivaa. Kävin hakemassa Clearbluen digin selvittääkseni hieman missä vaiheessa mennään. Digi näytti raskaana 3+ eli raskausviikkoja oli kasassa 5 tai enemmän. Sain lähetteen ultraan jotta viikot voidaan selvittää. Arvelin siinä vaiheessa että viikkoja on 6-7. Ultrassa viime viikolla kävikin ilmi että pikkuinen vastaa viikkoja 9+3 ja siellä näkyivät jo pienet käsien ja jalkojen alut. Tänään poksuttiin jo 10+0. Viime raskaudessa päivät ja viikot matelivat mutta nyt kun ensimmäiset yli 7 viikkoa menivät tietämättä, ollaankin jo yllättävän pitkällä! 

Miten en sitten huomannut mitään aiemmin? Minulla ei ollut mitään oireita eikä tuntemuksia. Edellisessä raskaudessa rinnat kipeytyivät heti alussa ja turvotus oli hurjaa. Nyt ei ole mitään vastaavaa. Paino on pysynyt samana eikä mikään tunnu normaalista poikkeavalta.

Olimme päättäneet jo esikoisen syntymän jälkeen että toinen lapsi on tervetullut. Olimme kuitenkin todella aidosti yllättyneet että tämä tapahtui näin äkkiä. Odotamme jo innolla että pieni mies saa leikkikaverin ja vaikka alku on varmasti raskasta, olemme tyytyväisiä että lapsille tulee vain puolentoista vuoden ikäero.

Uskon, että tämä raskaus sujuu rennosti jos vain olo pysyy hyvänä. Hankintoja ei kovin paljoa tarvitse tehdä, rattaat vaihtaa tupliin ja pikkumiehelle hankkia uusi sänky. Muuten kaikki esikoisen tavarat ovat säästössä. 

Viikon päästä alkavat työt saavatkin nyt vähän eri näkökulman kun tiedossa on, että jään jo lokakuun alkuun mennessä pois. Jännittää ihan hirveän paljon kertoa työnantajalle. Toki aion sen heti ensimmäisenä päivänä tehdä. 

Onko vika sittenkin äidissä?

Käytiin tänään korvakontrollissa ja nyt on korvat varmasti terveet. Ylihuomenna päästään sitten vihdoin myös sinne maitoaltistukseen. Pikkumies oireilee edelleen vaihtelevan epämääräisesti enkä oikein vieläkään ole saanut kiinni, mikä milloinkin aiheuttaa oireita ja mikä ei. Jotenkin en yhtään osaa odottaa mitään maitoaltistukseltakaan. En usko, että se on pikaratkaisu mihinkään. 

Ummetuksesta on päästy mutta maha muuten vaivaa edelleen. Se toimii miten sattuu. Välillä on myös päiviä jolloin puklua tulee moneen kertaan ja olenkin miettinyt että onko 11kk ikäisellä kyse jo ihan oksentamisesta? Yöt ovat välillä parempia, välillä huonompia. Pojan syömisten kanssa olen ollut tosi tarkkana ja vaikka olin itsekin pitkän aikaa hyvin rajoitetulla ruokavaliolla, ei tilanne mielestäni muuttunut missään vaiheessa erityisesti mihinkään suuntaan. On hyviä päiviä ja sitten taas huonompia. Jännittää kovasti sekin, mitä lääkäri sitten ehdottaa jos maito ei ole se paha. Vai ehdottaako mitään? Jäämmekö ikuisiksi ajoiksi miettimään, miksi pieneen masuun sattuu ja mikä ihme herättää niin monta kertaa yössä? 

Sitä niin haluaisi luottaa asiantuntijoihin mutta samaan aikaan tiedostan, että minun pitäisi olla se oman lapseni paras asiantuntija. Neuvolassa olen saanut joka kerta saman vastauksen: lapsi nyt vain on sellainen eikä sille voi mitään. 

Ensinnäkin on haasteellista löytää sellainen lääkäri tai hoitopaikka, jossa ollaan kiinnostuttu meidän tilanteesta kokonaisuudessaan. Neuvola kun ei meille sitä ole tarjonnut. Ensimmäiset kaksi yksityisen lääkärikeskuksen lääkäriä halusivat hoitaa vain ja ainoastaan käsillä olevaa vaivaa eli ummetusta. Ei puhettakaan että olisi pohdittu, mistä se ylipäätään johtuu. Vasta kolmas yksityinen lääkäri otti tosissaan myös sen asian pohtimisen, mikä lienee erilaisten oireiden taustalla. Hänen ansiostaan maitoaltistus tehdään nyt ja todella toivon, ettei hanskoja heitetä tiskiin sen perusteella. 

Toiseksi sitä alkaa epäillä jo itseäänkin. Jollain tapaa koen välillä olevani ylihysteerinen nipottaja-äiti joka ei usko kun sanotaan. En tiedä miksi ajattelen, että olen vastarannan kiiski kun en yksinomaan luota neuvolan terveydenhoitajan lausuntoihin. Liiottelenko oireita? Ovatko ne edes oireita? Onko lapseni sittenkin normaali ja minussa se vika? Sisimmässäni tajuan kyllä että haluan vain, että pojalla olisi hyvä olla ja kukapa äiti ei olisi valmis tekemään kaikkeaan sen vuoksi. 

Viimeisiä hetkiä kotona

Niin se vaan on päättymässä tämäkin vaihe elämässä. Aloitan työt huhtikuun aikana ja siitä eteenpäin päiviin tulee aivan erilainen rytmi ja sisältö. Pikkumies saa jäädä kotiin, sillä isukki pitää isyysvapaata ja lomaa ja loppukesän saamme hoitoapua myös sukulaisilta. Päiväkotiin suunnataan siis elokuussa.

Tieto töiden alkamisesta tuli aika yllättäen enkä ole osannut yhtään vielä varautua, että kohta rennot päivät pojan kanssa ovat ohi. Tavallaan kova haikeus mutta toisaalta olen alkavasta työstä jo aika innoissani. Ja vajaa 2 kuukautta niin pikkumies on jo 1-vuotias! Ei enää mikään pikkuvauva. Hurjaa miten äkkiä tämä aika on mennyt.

Muuten meille kuuluu aika tavallista arkea. Korvatulehdus se ei helpottanut ensimmäisellä kuurilla mutta toinen kuuri vihdoin tuntui auttavan. Yötkin ovat sujuneet nyt melko hyvin, herätyksiä on ollut vain pari yössä. Pikkumies on nyt nukkunut meidän välissä mutta juuri nyt se on paras ratkaisu meidän kaikkien kannalta.

Aikaa maitoaltistukseen on jouduttu siirtämään korvien takia ja olen nyt vähän löysännyt pipoa ja syönyt itse vapaammin, myös maitotuotteita. Siitä huolimatta yöt ovat parantuneet. Tänään annoin aamupuurolla pikkumiehelle korviketta nähdäkseni, voisiko maito olla sittenkin syytön huonoihin öihin. Jos siltä näyttää, taidan perua maitoaltistuksen ja jatkaa tilanteen seuraamista.

Ihanaa viikonloppua kaikille teille lukijoille, minäpä lähden äitiystävien kanssa huomenna vähän tuulettumaan risteilylle ;)

Puhelinsovelluksella lääkäriin

Suuremmilta vahingoilta pikkumiehen kanssa on toistaiseksi säästytty, johtuu varmaan myös siitä että edelleen edetään aika vahvasti lattiatasossa. Eilen kuitenkin osansa pienen ukkelin energiasta sai äiti. Pötköteltiin yhdessä sängyssä aikomuksissa nukkua pienet päiväunet. Pikkumies rakastaa sormillaan tökkiä ja näplätä naamaa ja tutkia etenkin nenää ja suuta. Eilen innokkaat pikkusormet lähestyivät omaa silmääni sillä seurauksella etten ehtinyt räpäyttää vaan sain tuntuvan osuman pikkukynsistä sarveiskalvolle. Soitin päivystykseen ohjeita ja sain neuvon lähteä jonottamaan lääkärille saadakseni reseptin antibioottitippoihin jotta silmä ei tulehdu. Oli sopivasti lauantai-ilta enkä jostain syystä ollut kovin innostunut lähtemään sairaalan päivystykseen juuri siihen ajankohtaan. Ajattelin että sinnittelen sunnuntaiaamuun ja lähden sitten lääkäriin. Lueskelin illansuussa Ilta-sanomia ja bongasin jutun puhelinsovelluksella toimivasta lääkäripalvelusta, MeeDocista. Samassa muistin kuulleeni siitä myös joskus aiemmin. Nerokasta! Latasin sovelluksen saman tien puhelimeeni ja loin tunnukset palveluun. Muutama minuutti ja olin yhteydessä lääkäriin. Hetken päästä minulla olikin jo lähimmässä apteekissa tarvittavat reseptit noudettavissa. Hintaa lystille tuli vaivaiset 9,90 euroa joka mielestäni on todella pieni summa siitä, että vältyin tuntien jonottamiselta päivystyksessä ties minkä valtakunnan juoppolallien seurana.

Tämä ei siis ole maksettu mainos eikä yhteistyöpostaus vaan ihan omaan kokemukseeni perustuva lämmin suositus. En voi muuta sanoa kuin että loistava palvelu! Ja jos vaiva sattuu olemaan sitä laatua, ettei MeeDocin kautta voida sitä ratkaista, palvelu ei maksa mitään! Ihan huippua sekin! MeeDocissa voi asioida myös lapsen asialla, kunhan luo sovellukseen lapselle omat tunnukset.

Käytännössä homma toimii niin, että käynnistät chat-keskustelun, johon valitset aiheen vaivan mukaan. Hetken päästä saatavilla oleva lääkäri vastaa ja pyytää lisätietoja. Chatin aikana lähetetään kuva omasta kelakortista, jotta palvelu voi vähentää suoraan kelakorvauksen määrän. Lääkäri voi pyytää lähettämään myös kuvia tilanteesta, vaikkapa haavasta. Kun ongelman laatu on selvillä, lääkäri voi lähettää tarvittaessa reseptin omaan apteekkiisi. Chatin jälkeen sovellukseen tallentuvat toimintaohjeet ja palvelu veloittaa automaattisesti käynnin kortilta, jonka tiedot tulee antaa rekisteröitymisen yhteydessä. Kuitti tulee suoraan sähköpostiin.

Tämä jos mikä on nykyaikaa parhaimmillaan! Sain palvelun kautta reseptit tarvitsemiini silmälääkkeisiin ja sain ne haettua apteekista heti. Silmä on jo parempi mutta edelleen tuntuu että silmässä olisi roska koko ajan. Luultavasti vaivani korjaantuu muutamassa päivässä ja koko hommasta selvittiin oikein helposti.

Pikkumies sen sijaan sairastaa taas korvatulehdusta johon ilmeisesti edellinen kuuri ei kunnolla purrut. Nyt on uusi lääkekuuri menossa mutta maitoaltistusta jouduttiin siirtämään. Eipä siis ihme ettei meillä ole juuri nukuttu taas lähiaikoina. No, ehkä pikkuhiljaa kohti parempaa.

Välttämisruokavalio

Heeei, täällä ollaan vielä!

Ollaan parin viikon päästä menossa sinne maitoaltistukseen ja ollaan nyt oltu jo pari viikkoa välttämisruokavaliolla, joka siis jatkuu ainakin altistukseen saakka. Poissa pelistä ovat maitotuotteet, naudanliha, kala, soija, kananmuna, vehnä, ruis ja ohra. Pikkumiehen kannalta ruokavalion toteuttaminen ei ole hirveän vaikeaa mutta äidillä sen sijaan riittää pohtimista että mitäs tänään syötäisiin.

Kaikkein pahimmalta on tuntunut olla ilman juustoa. Olen niin suuri juuston ystävä että tekee kyllä tosissaan tiukkaa. Mitään juustonkaltaista valmistetta en edes halua kokeilla sillä en hyvä juusto vain on korvaamaton. Mutta ilman juustoakin voi elää. Kuten myös ilman maitoa, kermaa ja muita tuotteita.

Kun maitotuotteet jäävät pois ruokavaliosta, kalsium pitää saada muualta eli tässä tapauksessa purkista. Kalkkilisää otan lääkärin ohjeesta 1000mg päivässä. Proteiinin saanti pitää myös varmistaa, sillä sitä tulisi normaalisti myös maitotuotteista. Äidinmaidossa oleva proteiini napataan tarvittaessa äidin varastoista eli lihaksista jos sitä ei ruuasta saada tarpeeksi. Oma painoni on pudonnut imetyksen aikana jo vähän liikaakin ja osa on taatusti kadonnut lihasmassasta. Nyt olenkin kiinnittänyt tarkemmin huomiota proteiininsaantiin. 

Liha on tietysti aika ylivoimainen proteiininlähde nyt kun ei ole mahdollista hyödyntää kananmunaa, juustoja ja rahkaa. Kalankin puuttuminen harmittaa, sillä tykkään itse kovasti kalaruuista. Kanaa kuluu tällä hetkellä eniten, lisäksi meillä syödään possua ja mahdollisuuksien mukaan riistaa. Lihan lisäksi syön päivittäin sellaisia kasviksia, joista myös saa proteiinia. Palkokasvit kuten pavut ovat oikein hyviä. Myös parsakaalia kuluu reilusti. Ruokiin lisään usein linssejä tai papuja. 

Kaura on meillä ahkerassa käytössä, sitä menee puurona ja leipänä. Olen myös tehnyt itse mainiota siemennäkkäriä maissijauhoista ja siemenistä jota saatan napostella ihan sellaisenaan. Kuidun saannin varmistaminen on kieltämättä myös vähän haaste kun viljoja on pitänyt karsia. 

Uusin aluevaltaukseni on ah-niin-muodikas chia. Hirvittävästä hinnasta huolimatta kaupasta lähti matkaan pussi chiansiemeniä ja ainakin ravintoarvot hivelivät silmää. Nyt on testattuna chia-vanukas joka kanelilla maustettuna tai marjojen kera on aika jees. Vielä en ole keksinyt mitä muuta noista siemenistä voisi kokeilla. 

Ainainen riisi-peruna-maissipasta-lisäkeralli vähän tökkii joten ostin pitkästä aikaa quinoaa ja sehän toi kanaruokaan taas uutta makua. Täytyy kyllä silti sanoa että olen ollut aika skeptinen gluteenitonta pastaa kohtaan mutta oikeasti maissista tehty pasta ei juuri häpeä aidolle ja alkuperäiselle. Koostumus ei ole ihan niin täydellinen mutta hyvän soosin kanssa ihan menee täydestä.

Keittiön uudet tulokkaat: quinoa, chia ja gluteeniton pasta

Käytin pitkän tovin myös testaillessani eri kasvipohjaisia maitoja. Kokeiltuani lukuisat eri versiot riisi-, kaura-, kookos- ja mantelimaidoista, on ykkössuosikin paikan ottanut Alpron mantelimaito. 

Alpron mantelimaidossa on pehmein maku

Maistuu hyvältä sellaisenaan, smoothiessa ja kahvissakin toimii hyvin. Miinusta lisätystä sokerista mutta käyttömäärien ollessa itselläni niin vähäisiä olen antanut sokerille anteeksi. Nyt kun ei tule syötyä ylimääräisiä karkkeja, keksejä eikä pullia, on sokerinkin käyttö tosi vähäistä. Tavallaan ehkä hyväkin asia, että melkein kaikissa karkeissa, myös irtonameissa, on vehnää tai jotakin maitojohdannaista. Ja ihan tummaa suklaata ei pysty syömään kuin palan silloin ja toisen tällöin joten turha herkuttelu on jäänyt pois ihan vaivihkaa.

Kyllä silti tosiaan toivon että jotain selvyyttä saadaan tämän ruoka-ainesalapoliisityön tuloksena. Mutta jotta elämä ei olisi liian yksinkertaista, olen alkanut pohtia myös refluksin mahdollisuutta etenkin noissa edelleen jatkuvissa yöheräilyissä. 

Tuntuu, että äitinä oleminen on kyllä oma tieteenlajinsa, johon tarvittaisiin vähintään joku korkeakoulututkinto. 

Helpotusta yöheräilyyn

Meillä on nukuttu huonosti oikeastaan koko pienen miehen elämän ajan. Välillä on ollut lyhyitä jaksoja, jolloin on mennyt paremmin ja välillä taas paljon huonommin. Viimeiset pari kuukautta on olleet nukkumisen kannalta aika kaoottista aikaa. Illalla mennään yleensä nukkumaan ilman suurempia pulmia, kiitos unikoulun, mutta yöllä herätään tunnin välein vähintään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun itse ehdin saada unen päästä kiinni, kuuluu pinnasängystä itku ja tilanne vaatii hyssyttelyä/tuttia/silittelyä. Olen siis itse taas hereillä kunnes saan unen päästä kiinni ja taas kuuluu itkua. Sama homma jatkuu läpi yön aamuun asti. Olemme vuorotelleet öitä miehen kanssa siten, että välillä toinen menee vierashuoneeseen nukkumaan. Pääosin vetovastuu öistä on minulla, sillä selkäpiitä karmii päästää yön valvonut mies aamuvarhain pimeällä auton rattiin.

Pikkumies oli reilu viikko sitten ensimmäistä kertaa mummolassa yötä ja olipa ihanaa kun me vanhemmat saimme nukkua koko yön! Mummo ja ukki olivat hekin oikein onnellisia kun saivat kerrankin viettää kunnolla ja rauhassa aikaa silmäteränsä kanssa. Vaikka tämä juttu sujuikin oikein hyvin, ei yksi kokonaan nukuttu yö vielä korjaa kymmenien valvottujen aiheuttamia vahinkoja. Väsymys alkaa olla jo aika kroonista. Huomaan olevani todella lyhytpinnainen vaikka minä olen ollut meillä aina se, jolla riittää malttia ja rauhallisuutta. Olen myös alakuloinen enkä luonnollisesti jaksa keskittyä oikein mihinkään. Onneksi tilanne on nyt korjaantumassa.

Otimme nukkumisasian puheeksi neuvolassa jo aikoja sitten. He eivät osanneet oikein kommentoida asiaa mitenkään muuten kun toteamalla, että toiset lapset vaan nukkuvat huonosti. Saimme sentään lähetteen lasten poliklinikalle uniryhmään, jossa vanhemmat saavat keskustella nukkumiseen liittyvistä haasteista ja terveydenhoitaja antaa vinkkejä tilanteen korjaamiseen.

Unikoulua meillä pidettiin jo joulun tienoilla ja se auttoi illan nukahtamisvaikeuksiin. Pahimmillaan nukkumaanmeno vaati tuntien hytkyttelyä sylissä mutta unikoulun avulla pikkumies oppi, että myös omaan sänkyyn voi nukahtaa. Meillä apuna toimivat nämä ohjeet. Unikoulu ei kuitenkaan ratkaissut sitä ongelmaa, että yöllä herättiin itkemään tunnin välein. Uniryhmässä saimme vinkin turvalelun käytöstä, joka ei sekään kyllä auttanut yöheräilyyn. Turvalelulla tarkoitetaan unilelua, joka ensin leimataan eli sitä pidetään useita päiviä mukana yhteisissä sylittelyhetkissä, kuten vaikkapa imettäessä. Kun lelu liittyy lapsen turvallisina pitämiin hetkiin, voi lapsi lopulta yhdistää leluun niin vahvan turvallisuudentunteen, että nukahtaa sen avulla itse ilman vanhemman apua.

Pikkumiehen unilelu on Pentikin pupu <3

Kun väsymys alkoi nousta jo uusiin sfääreihin, hakeuduimme yksityislääkärin vastaanotolle. Lapsella todettiin ummetus ja sitä alettiin hoitamaan aktiivisesti. Sen epäiltiin aiheuttavan myös epämukavaa tunnetta öisin, joka saattaisi olla heräilyjen syy. Ummetus ei ottanut helpottaakseen ja kävimme toisellakin lääkärillä. Edelleen jatkettiin ummetuksen hoitoa. Nämä molemmat lastenlääkärit, samoin kuin neuvolan lääkäri olivat kaikki todenneet ykskantaan että allergiaa lapsella ei voi olla, sillä iho on niin kovin siisti. Epäiltiin, että lapsella on vain laiskanpuoleinen suoli joka aiheuttaa ongelmia ruuansulatukselle. Koska lääkkeet eivät tehonneet riittävän hyvin, otimme myös kokeiluun vyöhyketerapian. Kolmen hoitokerran jälkeen ummetus helpotti selkeästi. Vatsa toimi huomattavan paljon aiempaa paremmin mutta yöt eivät muuttuneet. Heräily jatkui edelleen tunnin välein.

Äidin väsymys oli hypännyt jo stratosfääristä jonnekin eksosfäärin tietämille kun päätin, että nyt etsin sellaisen lääkärin, joka ottaa ongelmamme vakavasti. Aivan sama vaikka se tarkoittaisi käyntiä joka ikisellä kaupungin lastenlääkärillä. Varasin ajan jälleen uudelle lastenlääkärille ja voi miten meinasin itkeä onnesta kun hän oli niin aidosti kiinnostunut asiastamme. Edellinen lääkäri oli sanonut, että eivät he vastaanotolla voi juurikaan uniasioissa auttaa mutta tämä lääkäri oli toista maata. Hän kyseli tarkkaan, miten yöt sujuvat ja mitä muuta mahdollisia oireita olemme huomanneet. Keskustelimme vatsan toimintaongelmista, ilmavaivoista ja heräilyistä. Lääkäri nosti heti esiin epäilynsä ruoka-aineallergiasta tai yliherkkyydestä. Kerroin, että muut lääkärit ovat poissulkeneet sen mahdollisuuden, koska lapsen iho on niin hyväkuntoinen. Tämä ihana lääkäri totesi heti, etteivät kaikki allergiset lapset suinkaan oireile ihon kautta. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Vihdoin saatamme olla ratkaisun äärellä!

Rutiinitarkastuksessa toisesta korvasta löytyi korvatulehdus ja siihen saimme antibiootit. Se ei kuitenkaan riitä selittämään kuukausikaupalla jatkuneita huonoja öitä. Saimme nyt lähetteen maitoaltistukseen ja siihen saakka olemme välttämisruokavaliolla. Sekä minun että pikkumiehen ruuasta on nyt jätetty pois maitotuotteiden lisäksi naudanliha, soija, kananmuna ja vehnä. Välttämisruokavaliota on noudatettu nyt neljä kokonaista päivää ja voitteko uskoa: kaksi viimeistä yötä on menty yhdellä ainoalla herätyksellä per yö! Tunnen olevani kuin uudesti syntynyt!

Tämä kokeilu ei vielä tietenkään riitä mihinkään diagnoosiin mutta alkaa näyttää siltä, että jonkin ruoka-aineen sopimattomuus on aiheuttanut pikkumiehelle kurjaa oloa. Harmittaa äitinä niin vietävän paljon, etten aiemmin osannut tarttua tähän asiaan pontevammin ja vaatinut altistuskokeita. Tuntuu, että olemme kärsineet kuukausikaupalla turhaan, vain siksi, että olen niin ehdottomasti luottanut lääkäreiden analyyseihin. En väitä tässä, etteivätkö lääkärit olisi ammattitaitoisia mutta ymmärrän, ettei heillä ole muutaman minuutin vastaanottoajan aikana aikaa perehtyä riittävän tarkkaan lapsen tilanteeseen. Emmekä mekään vanhempina varmasti ole osanneet kertoa kaikkia oikeita asioita vastaanotolla.

Nyt olen kuitenkin aivan todella iloinen ja tyytyväinen, että asiat alkavat selvitä. Luvassa saattaa olla lisää hyvin nukuttuja öitä, joissa ketään ei tarvitse häätää pois omasta sängystään.

Vaikka ulkona sataa lunta, on mieleni pelkkää aurinkoa. Hyvä uni - parempi mieli :)