Varo vaaraa jatko-opiskelija

Tiedättekö sen tunteen, kun yhteiskunta tuntuu nauravan sinulle päin naamaa? Minusta tuntuu nyt siltä.

Tarina alkaa vuoden 2014 lopulla, jolloin työnantajani suosituksesta ja omaa ammattiosaamistani sekä työtilannettani parantaakseni päätin hakea lukemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Tutkinnon myötä minusta tulisi virkapätevä ja saisin myös työtehtävääni liittyvää syvempää osaamista. Onni potkaisi ja pääsin sisään. Tammikuussa 2015 aloitin opiskelut. Täyspäiväisen työn päälle ahkeroin kaikki kurssit ja kirjoitin raportteja iltamyöhään. Raskauden mukanaan tuoma väsymys ei auttanut asiaa mutta en antanut sen jarruttaa opiskeluani.

Kesken opintojen synnytin lapsen. Jäin pois yhdeltä ainoalta luentokerralta. Ensimmäisessä tentissä istuin alle kaksi viikkoa synnytyksestä. Tuo päivä oli ensimmäinen, jolloin pystyin ylipäätään istumaan pidempään kuin tunnin. Koliikkia itkevästä pikkunyytistä huolimatta jatkoin opintojani suunnitelman mukaan.

Kesken äitiyslomani määräaikainen työsuhteeni päättyi. Yt-neuvottelut tulivat puun takaa ja niistä johtuen sopimukselleni ei voitu kirjoittaa jatkoa. Onneksi olin ollut ikäni liiton jäsenenä ja työttömyyskassan jäsen. Ajattelin, että en joudu ahdinkoon äitiyslomani päätyttyä. Ja kuinka väärässä olinkaan.

Asianmukaisesti ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi heti, kun selvisi, että työni ei jatku. Hakemustani ei tietenkään voitu käsitellä ennen kuin vasta sitten, kun äitiyslomani päättyy. Tyhmäähän se nyt muutenkin olisi, sillä tavalla ennalta hoitaa asioita.

TE-toimisto lähetti selvityspyynnön, jossa pyydettiin selventämään, miksi minulla on opiskelupaikka korkeakoulussa. Vastasin selvityspyyntöön, että olen koko ajan opiskellut ilta-aikaan ja täysipäiväisen työn ohella ja sittemmin äitiyslomalla. Opiskelu ei siis ole ollut pääasiallinen hommani missään vaiheessa vaan sivujuonne, jota olen ylläpitänyt oman jaksamiseni rajoilla ja luodakseni parempaa uskoa tulevaan. Mutta hyi hyi minua, ei niin olisi saanut tehdä. Eilen TE-toimisto antoi päätöksensä: olen vain ja ainoastaan opiskelija enkä näin ollen oikeutettu minkään valtakunnan työttömyysturvaan. Syy oli se, että en ole tarpeeksi kauaa samaan aikaan tehnyt työtä ja opiskellut. Äitiyslomaa ei tokikaan lasketa, sillä sehän on silkkaa lomaa. Koska siis menin ja sain lapsen, on minut pudotettu työttömyysturvan ulkopuolelle.

Ei käynyt sitten pienessä mielessäkään kun lähdin opiskelemaan, että joudun maksamaan oman osaamiseni parantamisesta ja ahkeruudestani kovan hinnan. Työttömyys sinänsä on jo aika masentava tilanne. Motivaatiotani selviytyä ei varsinaisesti paranna se, että saan nyt kotihoidotuen lisäksi opintotukea pienen summan kuussa. Tässä elämäntilanteessa se ei yksinkertaisesti riitä elämiseen. Tottakai olemme saaneet sopia lainanlyhennysten jäädyttämisestä ja muista järjestelyistä, jotta selviydymme. Silti tuntuu niin järkyttävän nöyryyttävältä laskea jokaista penniä kun on koko ikänsä tehnyt pitkää päivää töitä ja huolehtinut omasta selustastaan. Lähipubin juoppo kyllä saa enemmän rahaa kuussa, sehän nyt vain on reilua.

Olen selviytyjäluonne ja minua ajaa eteenpäin tehokkain mahdollinen motivaattori: pakko. En kirjoittanut tätä kerätäkseni sääliä vaan varoittaakseni kaikkia, jotka harkitsevat opintoja työn ohella.

Varo siis vaaraa jatko-opiskelija!!