Kukaan ei kertonut

Raskausaikana ahmin tietoa joka tuutista ja luulin suunnilleen tietäväni mitä on luvassa, kun vauva syntyy. Monta juttua on kuitenkin tullut vastaan, joita en tiennyt tai osannut ajatella ollenkaan. Seuraava teksti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa eli turhan tosissaan sitä ei kannata ottaa. Tässä nyt kuitenkin:

TOTUUS VAUVA-ARJESTA

Vauva nukkuu paljon

Totta kyllä, mutta ei aina. Alkupäivinä meidän poika nukkui öisin ja päivisin aina muutaman tunnin pätkän kerrallaan. Nyt ollaan reilun 3 viikon ikäisiä ja unet ovat aivan mitä sattuu. Välillä nukutaan neljäkin tuntia putkeen, välillä ei tuntikausiin kuin vartin pätkiä. Ja välissä huudetaan tai muuten vaan riehutaan. Välillä taas tuijotellaan ihan tyytyväisinä maailmaa.

Eritteiden määrä 

Vauva pissaa ja kakkaa usein. Se nyt tiedettiin mutta on myös ihan normaalia kakata 4 vaippaa 15 minuutissa ja lisäksi osa äidin päälle. Myös pisu tulee spontaanisti juuri silloin, kun ollaan tulossa pesulta ilman vaippaa.

Sitä ei kukaan kertonut, että maitoa on kaikkialla. Ihan kaikkialla. Sänky tulvii, rinnat valuttavat pitkin sohvaa ja omia vaatteita sen nanosekunnin aikana, kun rinta on kaivettu esiin ja vauva ei siihen vielä ole ehtinyt kiinni. Kukaan ei myöskään kertonut, että auton turvavyö voi painaa maidot pitkin rinnuksia ihan huomaamatta. 

Ihanaa saada takaisin oma vartalo

Tästä moni oikein haaveilee loppuraskauden aikana. Kiva ajatus, mutta vartalo on myös synnytyksen jälkeen kaikkea muuta kuin oma. Rinnoista on tullut tulikuumaa sementtiä, vatsa roikkuu iloisesti mukana ja jää kivasti kurkistelemaan normaalien vaatteiden alta ja ylimääräiset kilot pysyvät mukavasti myös kiinni persauksissa. Kaiken huippu on alapää, joka on kuin pommin jäljiltä. Kukaan ei kertonut, että synnytyksen jälkeen ei voi istua kahteen viikkoon ja kävelläkin hädin tuskin. Kukaan ei ollut myöskään maininnut, että vessassakäynti on todellinen haaste ja että pissat tulevat housuun oikein lahjakkaasti. 

Kukaan ei myöskään varoittanut, miten onnettomalta voi itsensä tuntea, kun on kipeä. Ensin kärsitään tuskaisen leikkaushaavan kanssa ja perään pukkaa rintatulehdus. En muuten taida tuntea ketään imettäjää, joka olisi selvinnyt ilman sitä. 

Niskat ovat jumissa ja päätä särkee, kaikki suunnitellut kehonhuoltohommat vain jäävät kun vauva vie kaiken ajan. Väitän, että se minun oma kroppaani oli kyllä hivenen parempi. Toivottavasti kohtaamme vielä.

Tunnemyrsky helpottaa parissa päivässä 

Ei helpota. Itken edelleen ilman mitään järkevää syytä ja olen päivän aikana kaikkea onnellisen äidin ja epätoivoisen luuserin väliltä. Onpa se suloinen, katso nyt tuota ilmettä. Mikä sen nyt on, miksi se vain itkee? Miksi en osaa tehdä mitään? En jaksa, en pysty tähän! 

Epäilen omaa äitiyttäni ja kykyäni rakastaa lasta tarpeeksi. Häpeän sitä tunnetta, kun olisin valmis antamaan pois koko vauvan. Hetken päästä taas voin olla ylpeä siitä, miten hyvin on kuitenkin pärjätty ja miten reipas vauva onkaan.

Lähdetään liikkeelle

Ennen vauvan syntymää ajattelin, että me ei sitten jäädä neljän seinän sisälle vaan lähdetään heti liikkeelle ja touhutaan kaikkia juttuja vauva mukana. Ei se ihan niin mennyt. Vaunulenkille pystyin lähtemään maattuani viikon kivuissani sängyn pohjalla. Lenkkiä tehdään edelleen mutta pituus ei päätä huimaa, sillä kaukaa kotiin palaaminen pissat housuissa ei kovin kivalta tunnu. Nyt puhun itsestäni, en vauvasta. Vauvalla voi olla housuissa kakka ja sekös aiheuttaa hysteerisen huudon koko loppumatkan ajaksi. Rentouttava lenkki tosiaankin. Näillä keleillä ei myöskään voi tietää mitenkään, mitä vauvalle pitäisi pukea päälle vaunuihin. 

No entäs jos lähdetään käymään ostoskeskuksessa. Siellä on vessoja ja vaipankin saa vaihdettua. Ajatuksena ihan kiva mutta entä kun vauva huutaa koko reissun pää punaisena. 10 minuutin ostoksillaolon jälkeen ainoa ajatus on, että päästään äkkiä kotiin. Se siitä. 

Emme käy oikein missään. Ja pitäisi vaan. Epäonnistuneet reissut luovat turhaa ylimääräistä pelkoa ja jännitystä. Eipä siis kukaan kertonut, että ei se niin mene, että pakkaat vauvan mukaan ja lähdet. 

Ruokaa vauvalle, ei muille

Vauva syö, vaikka olisi juuri imenyt rintaa posket lommoilla puoli tuntia. Vauva jaksaa syödä lähes aina. Vauva haluaa syödä etenkin aina juuri silloin kun itse ehdit saada lautasen nenän eteen.

Kukaan ei kertonut, että oma syöminen jää. Ruokaa ei ehdi laittaa ja jos ehtiikin, sitä ei ehdi syödä. Ainakaan lämpimänä. Ja ruoka pitää hotkia. Yöllä havahtuu nälkään ja tajuaa, ettei taaskaan ehtinyt päivän aikana syödä kunnolla.

Oikeasti meillä menee varsin hyvin. Vaikka vauva itkeekin välillä hysteerisenä mahaansa, on hän pitkiäkin aikoja varsin tyytyväinen ja monesti nukkuu kolme tai neljäkin tuntia yöllä putkeen. Vaihdoin Ratiopharmin D-tipat Rela-tippoihin ja ehkä se on vähän auttanut tuon masun kanssa. Toinen vaihtoehto on, että meistä on tullut hieman taitavampia lohduttelijoita. 

Huomenna mennään neuvolaan. Jännää nähdä, miten poika on kasvanut. Vajaa parin viikon iässä kun terveydenhoitaja kävi meillä kotona oli painoa 3800g eli 100g yli syntymäpainon. Uskon, että neljä kiloa on mennyt hienosti jo rikki. 

Meillä ollaan siis täysimetyksellä ja se sujuu pääosin hyvin. Välillä saadaan hillittömät rintaraivarit mutta pääasiassa syödään ihan hienosti. Maitoa tulee reilusti ja vähän meinaa tukosta tulla rintoihin mutta vielä olen onnistunut hoitamaan niitä kotikonstein. Pääasia tietysti että vauva kasvaa ja voi hyvin. 

Ja nyyh, meillä pitää jo siirtyä kakkoskoon vaippoihin! Ja kohta jäävät ensimmäiset vaatteet pieniksi. Miten nämä voivat kasvaa ihan silmissä? 

Kestovaippoja ei vielä ole käytetty, sillä ne ovat vielä hieman suuria. Kotioloissa olisi tarkoitus niitä testailla kunhan poika pikkuisen vielä kasvaa. 

Koitan jatkossa ehtiä hieman useammin päivittää meidän kuulumisia kun arki tästä vähän tasoittuu. 

Synnytys

Synnytys jätti kaiken kaikkiaan hyvät muistot ja annoin sairaalallekin vuolaan positiivista palautetta. En pelännyt tai jännittänyt synnytystä etukäteen mutta se meni silti paremmin kuin olisin osannut kuvitella. Tässä lyhyesti kertomus siitä, miten kaikki sujui.

Yöllä hieman puolenyön jälkeen tunsin pari napakkaa supistusta. Kolmannen supistuksen jälkeen kuului poksahdus ja ehdin juuri nousta sängystä ylös ja kiirehtiä vessaan, jossa sainkin suurimman osan lapsivedestä pönttöön. Vesi oli vähän sameaa mutta vaaleata, tiesin siis ettei syytä huoleen olisi. Hetken kuluttua vettä lorahti vielä toinen isompi satsi. Ohjeen mukaan soitin synnärille ja koska streptokokki oli todettu minulla negatiiviseksi, sain luvan jäädä vielä kotiin. Ohje oli saapua käyrille viimeistään puoleenpäivään mennessä. Yritin vielä torkkua hieman, mutta supistuksia tuli koko ajan noin viiden minuutin välein. Kolmelta nousin ylös ja päätin syödä hieman. Hetken päästä siitä aloinkin oksentaa kovasti. Sinnittelin lämpöpussin kanssa vielä sängyn ja vessan välillä, kunnes kuuden aikaan aamulla menin lämpimään suihkuun. Se auttoikin hyvin ja pärjäsin hengittämällä läpi supistusten, joiden väli alkoi hieman tihentyä. Suihkuttelin kolmisen tuntia, jonka jälkeen mies ehdotti josko lähtisimme jo kohti sairaalaa. Kellotin suppareiden väliksi 4min, pakkailin tavarat, kuivasin hiukset ja oksensin taas. Kymmenen aikaan lähdettiin ajamaan sairaalaan. Matkalla supistuksia tuli jo parin minuutin välein. Onneksi matka ei ollut pitkä.

Sairaalaan saavuttiin klo 10.30 ja vastassa oli jo ovilla tuttu kätilö. Hän saattoi minut ilmoittautumisen kautta tulotarkastukseen sillävälin kun mies kävi parkkeeraamassa auton. Pääsin käyrille ja jatkoin oksentamista. 20min käyrilläolon jälkeen otettiin verikokeet ja kätilö tarkasti tilanteen: 3cm auki. Olin helpottunut. Tuossa vaiheessa mielessä pyörivät ne lukuisat tarinat siitä, miten sairaalaan päästessä ei ollakaan auki juuri lainkaan. Sain päättää, menemmekö suoraan saliin ja näin halusin. Vaihdoin sairaalavaatteet ja siirryimme synnytysosastolle.

Salissa sain ilokaasua ja jouduimme hetken odottelemaan oman kätilöni saapumista paikalle. Kun hän tuli, olivat supistukset jo tosi rajuja. Ilokaasusta ei ollut oikeastaan mitään apua. Olinkin jo auennut neljään senttiin joten kätilö ehdotti epiduraalin laittoa. Suostuin siihen. Anestesialääkäri saapuikin paikalle hetkessä ja sain epiduraalin. Laitto ei tuntunut yhtään miltään. Supistus supistukselta puudutus alkoi tehota ja yritin hieman ummistaa silmiäni. Kuitenkin jo reilun puolen tunnin päästä epiduraalin laitosta aloin tuntea jälleen kipeämpiä supistuksia. Yhtäkkiä tuntui, etten kestä enää. Ajattelin, että puudute ei vain tehoa. Kutsuin kätilön takaisin saliin, joka yllätyksekseni totesi, että olen täysin auki ja vauvan pää siellä jo tuntuu. Sitten ei muuta kun tositoimiin. Yritin ponnistaa ensin kyljelläni, mutta ylempää jalkaa oli hankala kannatella. Vaihdettiin sitten selälleen jalat tuettuina. Jälkeenpäin vähän harmittaa, etten tajunnut kysyä synnytysjakkaraa vaan pysyin makuulla. Ponnistaminen tuntui kivuliaalta ja paine lähes sietämättömältä. Sain vielä kohdunkaulan puudutteen, joka ei kovin paljoa tuntunut auttavan. Vauva eteni kanavassa melko hitaasti eikä päätä meinattu saada syntymään, kun oma lihaksistoni oli poikkeuksellisen tiukka. Episiotomia jouduttiin tekemään mutta lopulta reilun puolen tunnin ponnistamisen jälkeen vauva syntyi. Istukka tuli ulos 10 min myöhemmin. Synnytyksen kokonaiskestoksi merkattiin 13h 10min, josta sairaalassa ehdittiin olla reilu pari tuntia.

Poika oli syntyessään sininen, mutta virkosi nopeasti kätilön hierottua häntä. Poika nostettiin vatsani päälle, johon hän päästi heti komeat pissat. Väristä lähti pisteitä mutta muutoin hän oli täydellinen. Ensimmäiset maitotipatkin hän söi jo pian syntymän jälkeen. 

Omaa haavaani ja muutamia repeämiä ommeltiin yli puoli tuntia. Sitten saimme jäädä pojan pesun ja mittauksen jälkeen rauhassa saliin. Joimme kahvit ja ihmettelimme tapahtunutta. Pääsin suihkuun ja illansuussa oltuamme 5h salissa synnytyksen jälkeen, saimme luvan siirtyä potilashotelliin, jonne olimme toivoneet pääsevämme. Sinne käveltiin sairaalan alla olevaa tunnelia pitkin. Vauva matkusti vaunuilla. Potilashotellissa oli meillä oma huone, jonne myös mies jäi. Paikalla päivysti koko ajan kätilöitä, joilta sai tarvittaessa apua. Hirmu kiva paikka ja hyvää palvelua. Olen tosi tyytyväinen. Kotiin päästiinkin sitten, kun poika täytti 2 vrk ja lääkäri oli hänet tarkastanut. Poika sai vain kehuja ja ilolla me ylpeät vanhemmat pakkasimme hänet kaukaloon ja veimme kotiin.

Kotona on sujunut edelleen hyvin. Oma haavani on vielä todella kipeä, enkä voi istua lainkaan enkä kunnolla liikkua muutenkaan. Onneksi mies on apuna. 

Pienen ensimmäiset päivät kotona

Poikamme syntyi siis torstaina 7.5. klo 13.53. Kotiin päästiin lauantaina iltapäivällä. Palaan tarkemmin synnytykseen hieman myöhemmin. Sen verran kerrottakoon, että synnytys kesti kaiken kaikkiaan 13h ja sairaalassa ehdittiin olla pari tuntia kunnes poika oli jo maailmassa. Synnytyksestä jäi oikein hyvä fiilis. Uskaltautuisin siis uudestaankin ;) Taisteluvammoja jäi sen verran, että päivät kuluvat toistaiseksi vaakatasossa, mutta onneksi on hurmaavaa seuraa.

Kotona meillä on sujunut kaikki oikein hyvin. Vauva on varsin tyytyväinen ja nukkuukin hyvin. Imetys sujuu mukavasti ja maitoa tulee reilusti. Vauva saa tissillä välillä raivarit, jolloin huudetaan vaan pää punaisena. Useimmiten harmituksen syyksi paljastuu joko vaippaan saapunut tai juuri saapumaisillaan oleva lähetys. Kun harmituksesta pääsee yli ja jaksetaan taas keskittyä, tankataan tissillä reippaasti masu täyteen ja sitten kiltisti irrotetaan ja jatketaan joko unia tai maailman ihmettelemistä. Yöllä saadaan väsymyksestä johtuen vähän pidempiä raivareita, mutta äidin kärsivällisyys on toistaiseksi riittänyt oikein hyvin.

Yöt nukutaan omassa pinnasängyssä äidin ja isin sängyn vieressä. Päiväunia torkutaan välillä sängyssä, sohvalla tai äidin ja isin sängyssä. 

Vauvasta hullaantuneet isovanhemmat ovat käyneet jo nyyttiä katsomassa mutta muuten ollaan pyritty rauhoittamaan tilanne, jotta saamme keskittyä rauhassa tutustumaan pieneen ihmeeseemme.

Vieläkin tuntuu niin oudolta, että siinä hän on. Meidän oma, minusta syntynyt. En myöskään tahdo käsittää, miten kukaan voi olla niin pieni, niin suloinen, niin täydellinen. 

Hormonihuurut ovat melkoiset. Olen muutamaan kertaan vuolaasti itkenyt vain sitä, kuinka vauva on niin ihana ja söpö. Hormonimyrskystä johtuen kärsin myös hillittömästä yöhikoilusta. Koko kroppa on täynnä outoja uusia ominaisuuksia, joista yksi on tietysti maidon täyttämät rinnat. Erityisen kipeät ne eivät ole, vain aivan järjettömän suuret pinkeät pallot, jotka tuntuvat painavan monta kiloa kappale. Hauskaa on myös se, kuinka maitoa alkaa tihkua heti, kun saavunkin itkevän pikkuisen vierelle. On tämä ihmisen keho vaan ihmeellinen.

Tällaista siis tänne. Kaikki on niin kovin ihmeellistä.

Maailman ihanin

Pieni poikamme on vihdoin täällä!

Hän syntyi tänään 7.5. klo 13.57 mitoin 3695g ja 50,5cm. Hän on aivan ihana. Maailman ihanin.

Laskettu aika

Tänään se on, laskettu aika. Poika vaan ei halua vielä muuttaa pois yksiöstään. Viime yönä supisti kipeästi ehkä tunnin ajan mutta supistukset loppuivat ja nukahdin uudelleen. Aamulla jäljellä oli enää kova paine alakerrassa. Paineentunnetta on jatkunut koko päivän ja tuntuu, että maha on laskeutunut jälleen hieman alemmas. Vauva myllää mahassa hurjasti joskin pää on jo haudattu tarjolle. Seisaallaan olo aiheuttaa ikäviä tuntemuksia jonka takia päivä on kulunut pääosin vaakatasossa. Olen ehtinyt lähes virkata yhden pienen torkkupeiton aikani kuluksi. Lasketun ajan saavuttaminen ei sinänsä ahdista mutta kurjeneva olo kylläkin. Toivoisin kovin, että poika piakkoin päättäisi hylätä lämpöisen kohdun ja uskaltautua ulos maailmaan.

[40+0]

Kuinka sinua rakastankaan?

Synnytystä en sinällään jännitä, edellenkään. Nyt olen sen sijaan alkanut jännittää aikaa sen jälkeen. Millaista se sitten onkaan, kun vauva oikeasti on täällä? Jännitystä lisää lisääntyvä tietoisuus siitä, että tuo hetki voi koittaa päivänä minä hyvänsä.

Tässä on ollut 9kk aikaa orientoitua siihen, että meillä on kohta lapsi. Pieni ihmisen alku, joka tarvitsee meitä ja on tässä, koko ajan. Silti koko ajatus tuntuu vielä kovin vieraalta. En yhtään osaa kuvitella itseäni äitinä, hoivaamassa ja imettämässä. En varsinaisesti epäile etten siihen pystyisi mutta mieltäni vaivaa se, miksi koko ajatus tuntuu vielä niin kovin kaukaiselta ja vieraalta. Mitä jos vauvakin tuntuu vieraalta? Tiedän, että joskus kestää hieman aikaa, ennen varsinaisen äidinrakkauden heräämistä. Joskus se tapahtuu syntymän hetkellä. Mutta mitä jos se ei tapahdu tarpeeksi nopeasti? Pelkään, että kehitän itselleni turhaa painetta, jos jonkinlainen ihmeellinen tunne ei heti herääkään.

Yleensä luotan elämässä siihen, että asioilla on taipumus järjestyä, tavalla tai toisella. Ehkä nyt on ollut vain liikaa aikaa ajatella. Ja sen seurauksena ajatukset kiertävät kehää. Voi syntyisit jo. Ei, ei sittenkään, en ole vielä valmis! Toisaalta, voiko ensikertalainen olla yhtään sen valmiimpi? Tuskin.

Nyt koiran rentoutua. Ja jatkan odottelua. Luotan kuitenkin siihen, että vauva on ihana. Ja opin kyllä häntä rakastamaan. Ihan varmasti.

[39+4]