Mihin usko loppuu?

Tässä kierrossa on ollut tosi hyvä ja seesteinen olo. Toki selaan vanhaan tuttuun tapaani blogeja ja nettiä taukoamatta, tutkin vaunumalleja ja suunnittelen lastenhuoneen sisustusta mutta katkeruus on alkanut hellittää. Oman lapsen kaipuu ei ole piiruakaan vähentynyt eikä taival tunnu helpottuneen, mutta jokin pieni toivon kipinä kytee koko ajan jossakin. Se tuntui välillä olevan tosi hukassa. 

Olen jo mielessäni jäsentänyt asioita lapsettomuushoitoihin saakka. Ehkä tietoisuuden lisäännyttyä olen alkanut pitää lapsettomuustutkimuksia ja -hoitoja varsin luonnollisena asiana. Aiemmin ehkä pelkäsin lapsettomuutta ja sen käsittelemistä, hoitoon hakeutumista, hoitoja, epäonnistumista. Nyt olen antanut itselleni anteeksi. En enää ajattele, että olen epäonnistunut. Uskon, että aika on tehnyt tehtävänsä. Vielä pari kuukautta sitten en olisi pystynyt kasaamaan ajatuksiani kokoon tällä tavalla. 

Usko on kuitenkin loppunut yhdessä asiassa lähes kokonaan. Luonnolliseen raskautumiseen en jostain syystä enää usko juuri lainkaan. Tämän uskon puuttuessa olen korvannut ajatusmaailmani uudella. Uudessa ajatusmaailmassani meitä voi joku auttaa. Minun uudessa totuudessani raskaaksi tullaan lääketieteen avustuksella. Ja siihen minä uskon. Uskon kovasti. Se on nyt minun totuuteni, kantava voimavarani.