Kotona meillä on sujunut kaikki oikein hyvin. Vauva on varsin tyytyväinen ja nukkuukin hyvin. Imetys sujuu mukavasti ja maitoa tulee reilusti. Vauva saa tissillä välillä raivarit, jolloin huudetaan vaan pää punaisena. Useimmiten harmituksen syyksi paljastuu joko vaippaan saapunut tai juuri saapumaisillaan oleva lähetys. Kun harmituksesta pääsee yli ja jaksetaan taas keskittyä, tankataan tissillä reippaasti masu täyteen ja sitten kiltisti irrotetaan ja jatketaan joko unia tai maailman ihmettelemistä. Yöllä saadaan väsymyksestä johtuen vähän pidempiä raivareita, mutta äidin kärsivällisyys on toistaiseksi riittänyt oikein hyvin.
Yöt nukutaan omassa pinnasängyssä äidin ja isin sängyn vieressä. Päiväunia torkutaan välillä sängyssä, sohvalla tai äidin ja isin sängyssä.
Vauvasta hullaantuneet isovanhemmat ovat käyneet jo nyyttiä katsomassa mutta muuten ollaan pyritty rauhoittamaan tilanne, jotta saamme keskittyä rauhassa tutustumaan pieneen ihmeeseemme.
Vieläkin tuntuu niin oudolta, että siinä hän on. Meidän oma, minusta syntynyt. En myöskään tahdo käsittää, miten kukaan voi olla niin pieni, niin suloinen, niin täydellinen.
Hormonihuurut ovat melkoiset. Olen muutamaan kertaan vuolaasti itkenyt vain sitä, kuinka vauva on niin ihana ja söpö. Hormonimyrskystä johtuen kärsin myös hillittömästä yöhikoilusta. Koko kroppa on täynnä outoja uusia ominaisuuksia, joista yksi on tietysti maidon täyttämät rinnat. Erityisen kipeät ne eivät ole, vain aivan järjettömän suuret pinkeät pallot, jotka tuntuvat painavan monta kiloa kappale. Hauskaa on myös se, kuinka maitoa alkaa tihkua heti, kun saavunkin itkevän pikkuisen vierelle. On tämä ihmisen keho vaan ihmeellinen.
Tällaista siis tänne. Kaikki on niin kovin ihmeellistä.
Kiva kuulla miten teillä sujuu :) itsellä kun on vielä niin tuoreessa muistissa kotiutuminen, että alkaa lämmöllä muistelemaan niitä ihani ja jännittäviä ensikertoja :)
VastaaPoista