Alakulo on vallannut taas mieleni. Tuttavapiiristä kantautuu korviin taas uusia ja uusia vauvauutisia ja huomenna pitäisi mennä taivastelemaan taas yhtä vastasyntynyttä pientä. Huoh. Ihanaahan on tietysti nähdä ystävien vaivalla maailmaan saatettu nyytti, mutta osaan jo aavistaa, millainen omien tunteiden tuska vierailua seuraa. Lisäksi huomenna on toisen ystävän syntymäpäiväjuhlat ja osan vieraista tuntien tiedän, että saan vastata taas useisiin "no koskas teille" -uteluihin. Haluaisin vaan niin kovasti sanoa suoraan, että emme ole lasta voineet saada, niin loppuisi se iänikuinen kysely. Mutta haluan kunnioittaa miehen päätöstä, että asiaa ei mainita. Onneksi taskussa on sata jo tutuksi tullutta vastausmallia: "no katsotaan nyt", "kaikki ajallaan", "sitä en osaa sanoa", "ehkä joskus" ja niin edelleen.
Olen vain niin väsynyt olemaan lapseton. Puolivalmis palapeli. Eikö koskaan ole meidän vuoro? Miksi kaikki muut onnistuvat ja me emme? Miksi sen pitää juuri meille olla niin vaikeaa? Miksi ensikäyntiinkin on vielä niin pitkä aika? Miksi asiat eivät etene? Miksi kuukautiset aina vaan alkavat? MIKSI????
Samat kysymykset pyöriin päässä täälläkin. Välillä kiukulla höystettynä, välillä alakulolla..
VastaaPoista