Olen haaveillut koko aikuisikäni omasta koirasta. Lapsuudenkodissa meillä oli koira ja myös anopin ja apen luona on koira tälläkin hetkellä. Toki hoidamme häntä ahkerasti, mutta olisipa oma koira vaan niin ihana. Olisi edes joku jota helliä ja silitellä ja sylitellä. Ottaisin riemusta kiljuen vaikkapa samanlaisen söpöliinin kuin Keksille on tulossa. Aww.
Ongelma piilee siinä, että olemme miehen kanssa molemmat oikein koirarakkaita, mutta perheissämme on ollut toisella iso ja toisella pieni koira. Minä olisin tietysti ottamassa pientä ja söpöä koiraa, mieluiten juuri sellaista kun perheelläni oli. Mies taas puolestaan haluaa ison koiran, aivan kuten hänen perheessään on. Tästä ei ole päästy yhteisymmärrykseen joten koiraa ei ole. Eikä varmaankaan myös tule. Tulisi sitten edes se ihmisvauva jos en koiravauvaakaan saa. Huoh.
Elämä on täynnä isoja ja pieniä yllätyksiä, erilaisia asioita ja ajatuksia, iloja, suruja ja kysymyksiä. Asioita pohtii kolmekymppinen rouva, jonka elämää varjosti lapsettomuus. Nyt ollaan onnellisesti äitinä pienelle pojalle ja tarina jatkuu uusin kääntein. Blogin jutut keskittyvät tällä hetkellä vauva-arjen ympärille, mutta mukana on myös hieman asiaa muusta elämästäni.
Meillä oli sama ongelma kun valitsimme meille koiraa. Mies olisi halunnut ison koiran ja minä pienen. Sain lopuksi tahtoni läpi ja meille tuli viime kesänä pieni pomeranian pentu :) Ei se korvaa sitä toivottua ihmisvauvaa mutta saapahan edes tuon karvavauvan välillä ottaa syliin ja pusutella :)
VastaaPoistaOo, ihana pieni pörröpallero <3 Mietin tässä, että jos hankkisin sen koiran salaa.. tuskin mies niin julma olisi että sitä meiltä pois ajaisi :D
Poista