Ei-kenenkään-jengiä

Olen yrittänyt olla postiivinen ja odotan toiveikkaana alkavia lapsettomuushoitoja. En jännitä ylihuomista aukiolotutkimusta lainkaan, vakka yleensä hieman kammoan toimenpiteitä. Tiedän, että se voi sattua, mutta tässä tapauksessa ajattelen, että jokainen kipu on kestämisen arvoinen.

Välillä en kuitenkaan mahda mitään sille, että surullinen olo valtaa mielen. Äitienpäivä oli tietysti vaikea. En vain saanut päästäni ajatusta siitä, että mitä jos en koskaan saa viettää äitienpäivää. Koska tulee vastaan raja, etten enää kestä olla lähipiirin pienokaisten ympärillä tavallisen reippaana? Koska luovutan kokonaan vai luovutanko? Kuinka pitkään jaksan toivoa ja yrittää?

Mies on meillä ollut vielä enemmän se, joka aina jaksaa sanoa, että meidän vuoro tulee kun väännän itkua aina kierron alkaessa alusta. Nyt olen tainnut tartuttaa tätä ailahtelevaa epätoivoani myös häneen. Huomaan, että hänen ilmeensä ja olemuksensa muuttuu, kun on vierailtu ystävien pienokaista katsomassa tai kun puhelimen päässä on toinen tuore isä. Tuntuu kuin suuri suru olisi laskeutunut lopullisesti kotiimme. Se ei ole läsnä ihan joka hetki mutta vähintään kurkkaa nurkan takaa joka päivä.

Meillä ei enää ole montaa ystävää, joilla ei olisi lapsia. Alamme pikkuhiljaa olla se pariskunta, joka ei enää kuulu joukkoon. Se tuntuu hirveän pahalta. Huomaan, että tietyt ystävät eivät enää pidä yhteyttä ja se johtuu puhtaasti siitä, että he viettävät mieluummin aikaansa toisten lapsellisten pariskuntien kanssa. Olemme ei-kenenkään-jengiä. Olemme vain kaksin. Onneksi meillä kuitenkin on toisemme.