Hormoneista johtuvaa vai jotain muuta?

Olen ollut jo pidemmän aikaa alavireinen ja tuntuu, kuin rämpisin suossa eteenpäin. Asiat tuntuvat etenevän hitaasti tai ei lainkaan enkä tahdo välillä saada jalkaa toisen eteen. Asioiden pitäisi olla hyvällä tolalla: edessäni on kesäloma, uusi työ ja lapsettomuushoidotkin etenevät. Vaan ei. En osaa iloita oikein mistään. Kotona olen kiukkuinen, töissä en saa tartuttua oikein mihinkään. Ruokahaluni on todella huono, yöunetkin ovat kärsineet. Selkää ja päätä särkee, väsymys painaa. Vatsakin on jatkuvasti sekaisin. Tiedän, että oireiden perusteella voin olla lievästi masentunut. Mutta en halua myöntää sitä. En nyt. Nyt pitäisi jaksaa olla positiivinen ja uskoa tulevaan. Mutta kun en jaksa.

Olin jo viikon sairaslomalla mutta enempää en kehtaa hakea, vaikka varmasti sitä saisin. Tämä taas johtuu siitä, että ensi viikolla on tarkoitus irtisanoutua. Koska tiedän, että kohta pääsen kuukauden lomalle, yritän sinnitellä päivä kerrallaan eteenpäin. Jotenkin se vaan on niin kovin vaikeaa. Turhauttaa, kun en saa mitään aikaan, eikä minua oikeastaan edes kiinnosta. Ja miksipä kiinnostaisikaan. Haluaisin vain nukkua mutta en saa unta iltaisin. Tämä valoisa aika pitää energiatasoja yllä sen verran, että päivällä ei erityisemmin väsytä, vaikka unet jäävät heikoiksi.

Olisi niin helppo syyttää hormoneja tästä kaikesta. Mutta yksi kuuri Lugesteronia ei oikein riitä selitykseksi. Jos en kävisi terapiassa, olisin varmaan jo vajonnut jonnekin maan rakoon tai päälakea myöten suon silmään. Jotekin silti tuntuu niin vaikealta nähdä ulospääsyä. Päälimmäisenä tunteena on jatkuva pelko. Pelkään jos en pärjääkään uudessa työssä. Pelkään että jään työttömäksi lopulta. Pelkään että romahdan. Pelkään, etten kestä epäonnistumista lapsettomuushoidoissa. Pelkään, että tulen äidiksi huonoimmalla mahdollisella hetkellä. Pelkään etten koskaan tule äidiksi. Pelkään etten enää osaa iloita mistään. Pelkään että mies ei enää jaksa. Pelkään olla ja olla olematta.