Elämäni tunteiden tuskaa

Kukaan ei ymmärrä. Tänään tuntuu, että kaikkien sanat vain satuttavat. On utelua siitä, koska tulee lapsia ja joko ja joko. Tekisi mieleni huutaa, että jumankauta minkä minä sille voin jos en vain tule raskaaksi! Ajattelin, että pääsiäinen on mukava hengähdystauko. Ja kissan viikset. Sukulointi on yhtä tuskaa. Myös parisuhde on nyt yhtä tuskaa. Mies vierottautuu juuri nuuskasta ja ei muuta kun raivoaa minkä kerkeää. Huutoraivarit päättyivät äsken siihen, että minä jäin itkemään kotiin ja hän lähti sovittuun kyläpaikkaan. Uskon, että minusta puhutaan nyt siellä mitä ihanimmin sanakääntein.

Tuntuu, ettei minusta ole mihinkään. Mummoni kysyi, jokos meillä on jo alettu yrittää sitä lasta? Mutisin jotakin sitä ja tätä ympäripyöreää vastaukseksi ja loppuun vielä totesin, että eihän sitä ajankohtaa voi itse valita. Mummo siihen sitten toteamaan, että eihän kaikkien ole mikään pakko niitä lapsia hankkia lainkaan. Jaahas. No kiva. Jouduin pakenemaan vessaan nielemään itkuani. Tuntuu, ettei kukaan edes usko minuun. En edes minä itse. En kykene toimimaan oikein parisuhteessa enkä kykene saamaan lasta.

Voihan olla, että korkeampi taho on päättänyt, ettei tiettyihin tilanteisiin ole lapsen hyvä tulla. Olenkin alkanut miettimään, onko lapsettomuus vihje siitä, että tällä parisuhteella ei olekaan tulevaisuutta? Olemme olleet kimpassa jo kohta kuusi vuotta. Silti aina matkaan mahtuu jyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Tosi vaikeistakin jutuista on selvitty, mutta voiko kaikki nyt sittenkin olla päättymässä? Miten käy tulevien häiden? Olenko vain huono käsittelemään tunteita ja onko minulla edes oikeutta tuntea oloani kurjaksi? Periaatteessa kaikki on hyvin mutta pitäisikö huutoa vain kestää? Olenko tyhmä kun en ymmärrä? Miten itkua voisi estää? Olenko hullu vai kaatuuko kaikki oikeasti päälle? Tervetuloa tänne tosielämän saippuasarjan pariin, ensi kerralla taas uudet juonenkäänteet.