Harmi, että harmittaa

Lounastauon pitäisi olla rentouttava ja kiireen katkaiseva hetki keskellä työpäivää. Paitsi jos päättää valita lounaspaikan täydellisesti väärin. Kävin eilen lounastamassa paikassa, jonka olivat ääriään myöten täyttäneet äidit vaunuineen ja vauvoineen. Aikatauluni ei antanut enää myöden vaihtaa paikkaa joten päätin yrittää sulkea silmäni ja korvani ympäröivältä maailmalta. No ei se kovin hyvin mennyt. Syömisen sijaan keskityin tuijottamaan vauvoineen touhuavia äitejä ja heidän onnellisia ilmeitään. Kaikki paikalla olleet kymmenet äidit pienokaisineen vaikuttivat niin onnellisilta. Minut tietysti valtasi suuri ahdistus. Ahdistuin vielä enemmän, kun aloin tarkkailemaan paikalla olevien mammojen ikäjakaumaa. Silmämääräisesti arvioiden suurin osa heistä oli minua huomattavasti nuorempia. Minä siinä itkuani nieleskellen mietin, mitä ihmettä minä äiti-ikäinen ihminen istun täällä yksin lounaalla ja kyttään kellosta aikataulua, jotta ehdin ajoissa takaisin työpaikalle. On se vaan niin väärin. Jatkossa en ainakaan valitse kyseistä paikkaa lounaan nauttimiseen.

Ahdistus jatkui ihan iltaan asti. Olin koko päivän kyseisestä lounastauosta alkaen pahalla päällä. Illalla vaadin saada olla yksin ja kyhjöttää sohvan nurkassa naama nurinpäin. Nyt tuntuu siltä, että jos vain suinkin saisin onnistuneesti plussan testiin ja vieläpä onnistuneesti lapsen maailmaan, en varmasti mököttäisi mistään asiasta. Tokihan ymmärrän, että tämä on aivan liikaa luvattu eikä ole ajatuksena mitenkään realistinen, mutta ainakin voin yrittää luvata, että valittaisin ja harmittelisin paljon vähemmän. Vaihtaisin tämän ahdistuksen hetkenä minä hyvänsä vaikka kuinka kamalaan raskauspahoinvointiin. Voikohan ahdistuneisuus aiheuttaa lapsettomuutta? Kyseessä on loputon kierre. Harmittaa, kun harmittaa, vaikka pitäisi pysyä positiivisena. Aikaa on vielä vaikka kuinka ja olemmehan vielä nuoria mutta silti harmittaa. Ja taas harmittaa että harmittaa.