Tuliko vauvakuume?

Käytiin eilen katsomassa ystäväni kohta kolmeviikkoista kääröä. Miten voikaan pieni elämänalku olla niin suloinen. Vauveli nukkui tyytyväisenä sylissäni kun herkeämättä vahtasin jokaista liikettä ja ilmettä. En vain voinut irrottaa hetkeksikään katsetta pienestä ihmisestä. Oi oli se ihanaa. Pidellä sylissä pientä tuhisijaa. Yllätyin myös siitä, että minua ei vallannut minkäänlainen kateus vaan yltäkylläinen onnentunne. Pieni oli vain niin valloittava ja vanhempansakin niin onnellisia ja hehkeitä. Jäi kyllä tosi hyvä mieli ja taas sain kasakaupalla lisää uskoa siihen, että kyllä meidänkin vuoro vielä koittaa.

Kotiin palattuamme mies kysyi, tuliko vauvakuume. Jaa että tuliko? Esitin vastakysymyksenä, että mitäs arvelet olisiko tässä voinut jo jonkin aikaa olla kohtuullisen tai jopa kohtuuttoman kova kuume. Eli lämpöasteet pysyvät ihan yhtä korkealla koko ajan. Mikä hölmö kysymys. Hölmö ukko.

Yritin avautua miehelle myös siitä, kuinka välillä niin kovasti ahdistaa nähdä vieraita onnellisia äitejä vauvoineen. Mies ei tuntunut oikein ymmärtävän. Ilmeestä näki, että selvästi mietintämyssyssä raksutti, mutta mitään myötätuntoelettä ei löytynyt. Ymmärtämys minun tuntemuksiani kohtaan on siis varmaan edelleen prosessoitavana. Mutta kyllä hän ainakin yrittää.