Melkein eilen avasin suuni ja aloin puhumaan miehelle lapsettomuustutkimuksiin hakeutumisesta. Mutta vain melkein. Ajattelin silti odottaa vielä asian puheeksi ottamista jonkin aikaa, etten nyt vaikuttaisi liian innokkaalta/hermostuneelta/epätoivoiselta/malttamattomalta. Todellisuudessa olen kaikkia näitä potenssiin kymmenen, mutta en halua kaikella miestäkään rasittaa. Avaudun siis teille armolliset blogin lukijat. Kiitos ja anteeksi.
Automatkalla tuli tuttavien lapsista puhetta. Mies siinä pohti ääneen, että kuinka se onkin niin että toisilla lapsi putkahtaa maailmaan suunnittelematta tai varoittamatta ja ihan tuosta noin vaan ja miksi meille, jotka sitä niin hartaasti toivoisimme ja siihen olisimme kaikin puolin valmiita niin ei. Mies ei siis tiedä blogistani, koska hänen mielestään bloggaaminen on vähintäänkin typerää, säälittävää tai muuten vain epäilyttävää. Siinä sitten purin alahuulta ja totesin, että sitäpä minäkin olen miettinyt. Perään meinasin jo alkaa kertomaan yhdestä blogiini tulleesta kommentista aiheeseen liittyen mutta pidin suuni supussa. En olisi ihan hetkessä keksinyt että kuka "tuttu" olisi niin voinut sanoa, sillä emmehän ole lapsihaaveista juuri lähipiirille puhuneet.
Oli siis kumminkin mukavaa huomata, että tämä asia selkeästi myös miestä mietityttää vaikka emme siitä ihan päivittäin juttelekaan. Yleensä juttelu menee siihen tyyliin, että minä valitan ja murehdin etten koskaan tule raskaaksi ja mies siinä rauhoittelee että kaikki aikanaan ja eihän tässä ole kiire ja eihän stressata. Ei ei, ei stressata (paitsi salaa, koko ajan). Mahtavaa oli ymmärtää vielä entistä paremmin, että tässä junassa ollaan yhdessä eikä tämä ole vain omassa päässäni junnaava ajatuspallo, joka ei mahdu ulos mitenkään. Välillä kun on ollut sellainen tunne, että olen hysteerinen sekopää ja kaikki vika on minussa ja olen ajatusteni kanssa yksin ja ihan typerä. Miten ihmeessä luontoäiti on tämän asian oikein suunnitellut; kun se valtava äidiksi tulemisen tarve ja halu tulee, ei fysiikka sitten tottelekaan. Monessa luonnollisessa tapahtumaketjussa on logiikka. Kuten esimerkiksi siinä, että tunnet nälkää, sitten hankit ruokaa ja syöt ja sillä on aivojen ja kehon yhteistyössä taas ratkaistu monta ongelmaa. Mutta tämä lapsen hankkiminen, tässä ei tunnu olevan mitään logiikkaa!
Automatkalla tuli tuttavien lapsista puhetta. Mies siinä pohti ääneen, että kuinka se onkin niin että toisilla lapsi putkahtaa maailmaan suunnittelematta tai varoittamatta ja ihan tuosta noin vaan ja miksi meille, jotka sitä niin hartaasti toivoisimme ja siihen olisimme kaikin puolin valmiita niin ei. Mies ei siis tiedä blogistani, koska hänen mielestään bloggaaminen on vähintäänkin typerää, säälittävää tai muuten vain epäilyttävää. Siinä sitten purin alahuulta ja totesin, että sitäpä minäkin olen miettinyt. Perään meinasin jo alkaa kertomaan yhdestä blogiini tulleesta kommentista aiheeseen liittyen mutta pidin suuni supussa. En olisi ihan hetkessä keksinyt että kuka "tuttu" olisi niin voinut sanoa, sillä emmehän ole lapsihaaveista juuri lähipiirille puhuneet.
Oli siis kumminkin mukavaa huomata, että tämä asia selkeästi myös miestä mietityttää vaikka emme siitä ihan päivittäin juttelekaan. Yleensä juttelu menee siihen tyyliin, että minä valitan ja murehdin etten koskaan tule raskaaksi ja mies siinä rauhoittelee että kaikki aikanaan ja eihän tässä ole kiire ja eihän stressata. Ei ei, ei stressata (paitsi salaa, koko ajan). Mahtavaa oli ymmärtää vielä entistä paremmin, että tässä junassa ollaan yhdessä eikä tämä ole vain omassa päässäni junnaava ajatuspallo, joka ei mahdu ulos mitenkään. Välillä kun on ollut sellainen tunne, että olen hysteerinen sekopää ja kaikki vika on minussa ja olen ajatusteni kanssa yksin ja ihan typerä. Miten ihmeessä luontoäiti on tämän asian oikein suunnitellut; kun se valtava äidiksi tulemisen tarve ja halu tulee, ei fysiikka sitten tottelekaan. Monessa luonnollisessa tapahtumaketjussa on logiikka. Kuten esimerkiksi siinä, että tunnet nälkää, sitten hankit ruokaa ja syöt ja sillä on aivojen ja kehon yhteistyössä taas ratkaistu monta ongelmaa. Mutta tämä lapsen hankkiminen, tässä ei tunnu olevan mitään logiikkaa!
Odottaminen on niiin tyhmää... Ja kun oikeesti haluaa sitä vauvaa niin ei voi olla odottamatta ja stressaamatta kun tuntuu, että asiat ei vaan mene putkeen. Se on jännä miten noi miehet pystyy ottamaan niin rennosti? "Eihän tässä mikään kiire ole". No miten niin ei? Omassa päässäni ainakin mietin koko ajan, että kolmenkympin raja lähenee ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän myös todennäköisyydet raskautumiseen pienenee! Jos joku vois sanoa ihan 100% varmuudella, että tulen vielä raskaaksi, niin eihän tässä sitten mitään hätää oliskaan. Mutta kun se ei ole mahdollista, niin pakkohan sitä vähän on panikoida :) Jos tää johtuu hormoneista? Miehillä on vaan tyynen rauhallista, kun biologinen kello ei tikittele!
VastaaPoista